Olen nuoresta pojasta lähtien pelaillut kaikennäköistä pihalla, koulun välitunnilla ja kaikkialla missä se on ollut mahdollista. Olin usein taloyhtiömme se poika, joka juoksi ovelta ovelle pyytämään kaveruksia pelaamaan. Tuntui että kaikilla oli usein muuta tekemistä, joku söi, toinen teki läksyjä ja yksi pelasi pleikkarilla Fifaa. Lähdin pallo kainalossa lompsimaan pihaa kohti ja mietin mitä voisin nyt tehdä, kotiin palaaminen ei silloin ollut edes vaihtoehto. Menin potkimaan palloa puista tehtyyn korkeaan levyyn, johon potkin vuoron perään oikealla ja vasemmalla. Laskin pisteitä, ja jokaisesta huonosta potkusta menetin pisteen ja yli viiden potkun sarjoista sain pisteen, kilpailin itseni kanssa. Kun potkiminen alkoi kyllästyttää, otin pallon käsiin ja aloin heittelemään koreja, tavoitteena oli aina tietty määrä pisteitä. Muistan kun vanhempani tai kaverit ihmettelivät miksen mene kotiin tekemään jotain "järkevää", en ymmärtänyt heitä. Heidän mielestään yksin ei pysty pelaamaan mitään, mutta minulla oli mielikuvitus, pallo ja seinä. Sain joka kerta pelit aikaiseksi, yksinkin.

Aloitin joukkueessa pelaamisen suhteellisen vanhana muihin nähden, n. 10-12 vuotiaana aloin pelaamaan jalkapalloa samassa taloyhtiössä asuvan pojan joukkueessa. Äitini otti yhteyttä seuraan, josta todettiin minun kannattavan mennä seuran kakkosjoukkueeseen, ykkösessä ei kuulemma peliaikaa todennäköisesti tule. Sanoin etten suostu, halusin voittaa ja kehittyä. Halusin mennä parempaan joukkueeseen ja osoittaa kuuluvani siihen. Pääsin harjoituksiin, onnistuin. Olin osa paikallista juniorijoukkuetta. Joitakin vuosia myöhemmin olin avauskokoonpanossa joukkueemme luottopelaajia. Kyseinen mukava herrasmies, joka totesi minun kannattavan mennä huonompaan joukkueeseen totesi äidille, että oli hyvä ettei hän luovuttanut. Minä en luovuttanut. En silloin, enkä myöhemminkään.

Ehdin pelata jalkapalloa 5-6 vuotta, jonka jälkeen seuraan valittiin junioripäällikkö. Kaikki joukkueemme pelaajat olivat haltioissaan, mies oli huippuvalmentaja aikaisempiin valmentajiimme verrattuna. Hän vaati paljon ja palkitsi onnistumisista. Junioripäällikkö oli seuramme "johtajalle" liian kova nimi, sekä seuran "lippulaiva". Seuran johtaja halusi olla kaikki kaikessa, ja nyt valokeila oli siirtymässä muualle, junioripäällikkö sai potkut. Otimme hänet valmentamaan kahta turnausta joukkueeseemme, voitimme molemmat. Mies lupautui tulla valmentamaan joukkuettamme seuraavaksi kaudeksi, olimme nousukiidossa. Olimme paikallinen kyläjoukkue, joka voitti isojakin joukkueita, ja saamassa huippuvalmentajan, se tunne oli mahtava.

Joukkueellemme ilmoitettiin yksiselitteisesti ettei kyseinen valmentaja ole joukkueemme käytettävissä. Pohdimme vaihtoehtoja siirtyä joukkueena toiseen seuraan, mutta ne eivät onnistuneet syystä tai toisesta. Olimme juuri siinä iässä, kun suurin osa nuorista lopettaa harrastuksensa Nyt olimme vaikeassa tilanteessa, olimme saamassa huippuvalmentajaa, pelaajat olivat innoissaan, mutta.. Pukumiesten ylpeys meni taas nuorten kehityksen edelle. Me pelaajat olimme vain nappuloita joilla ei ole mitään väliä, kunhan pukumiesten oma ego säilyy. Päätimme yhdessä tuumin lopettaa joukkueen ja jokainen sai siirtyä seuraavaksi kaudeksi haluamaansa joukkueeseen. Viimeinen turnauksemme oli Helsinki Cup, johon kaikesta huolimatta otimme "katsojaksi" valmentamaan kyseisen miehen. Mies ei ollut vaihtopenkillä, vaan huusi ohjeita katsojien puolelta. Olimme sijoilla 5-8 pudoten Honka Starsille, jossa pelasi mm. Mäkijärvi, Väyrynen, O'shaugnessyt, nykyisin Veikkausliigassa pelaavia pelaajia.

Tuo turnaus jäi viimeiseksi jalkapalloturnaukseksi kaikille muille pelaajille, paitsi kolmelle. Kolme pelaajaa jatkoi jalkapalloilua, kaikki muut lopettivat tai jatkoivat muuta harrastusta.

On täysin käsittämätöntä, että suomalaisessa junioriurheilussa oman egon pönkitys menee kaiken muun edelle. Isot miehet taistelevat paremmuudestaan pilvilinnoissaan. Samaan aikaan uutisissa puhutaan sarjataulukoiden poistamisesta tietyn ikäisten sarjoista. Järkyttävää. Häviö saa ja pitää ärsyttää. Häviöistä pitää oppia ja ottaa siitä hedelmä mukaansa, jonka voi hyödyntää tulevaisuudessa. Jos jalkapalloa, salibandya jotain muuta lajia pelataan ilman pisteitä, mitä pelistä jää käteen, oma harhautus tai hieno keskitys? Urheilu on tunteiden pyörremyrsky, ja se on asia minkä takia itsensä loppuun juoksemisesta saadaan kiehtovaa ja viehättävää. Kaikessa urheilussa voittaminen on yksi parhaista tunteista mitä minä olen kokenut. Tiukan pelin kääntäminen voitoksi, tappiolta nousu voittoon, mahtavia tunteita ja muistoja. Minä en muista yhtään tappiota, muistan parhaat voittoni tai maksimaaliset suoritukseni/suorituksemme eri joukkueilla.

Kaikkien päättäjien pitäisi ymmärtää, että urheilu on pelaajien peli, joka pelataan katsojille. Katsojat eivät ole lehmiä joita voi lypsää ylihintaisilla lipputuloilla. Katsojat ovat ihmisiä jotka tekevät urheilusta hienon elämyksen meille kaikille, sekä pelaajille että toisille katsojille. Niin kauan, kuin raha näyttelee kaikkialla sitä isointa roolia, on turha kuvitella että yksikään isä ostaisi pojalleen monen kymmenen euron pääsylipun lisäksi paikallisen joukkueen huivin tai pelipaidan.

Niin kauan, kun tilanne jatkuu tälläisenä, suomalaisen nuoren ensimmäinen pelipaita on Tallinnasta ostettu Manchester Unitedin "Rooney" tekstillä varustettu halpa kopio, josta ei hyödy edes Manchester United, saati sitten oman kylän ylpeys.