Viime aikoina Suomi on niittänyt hyvää ja yllättävää palloilumenestystä monessa lajissa. Itselleni urheiluromantikkona on tullut useasti mieleen, että mistä se johtuu, mikä on muuttunut? WWF on julkaissut uhanalaisten lajien listan, nyt pääsen itse lisäämään vielä muutaman tuolle listalle. Pyrin tässä avaamaan omaa näkemystäni asiasta.

Suomalaisen valmentajan prototyyppi on ollut vuosituhannet sama. Perinteisesti nuoria urheilijoita on valmentanut kaljamahainen, viiksekäs ja pahalta haiseva noin 55-vuotias ukko, jonka viimeisin käytännön kosketus lajiin on yhtä vanha kuin kyseisen herrasmiehen verkkariasu. Yleisesti ainoat ohjeet, joita näiltä ukkeleilta on tullut, on ”syöttöjä”, ”enemmän liikettä” tai ”puolustakaa”, ilman minkäännäköistä ohjetta, että miten tai mihin se johtaa. Tämä on johtanut pelaajatuotannon ehtymiseen, lajista riippumatta.

Mikä ihmeen koohottaja?

Suomessa onkin luotu omanlaisensa pelaajatyyppi: ”koohottaja”. Koohottajan tunnistaa kentällä matalasta peliasennosta. Koohottajan liikkuessa niska on niin syvästi kyyryssä ja laput vahvasti silmillä, että kukaan ei varmasti tiedä, mihin se liikkuu. Näin ollen kaikki ”kovasta duunista” saatu hyöty menee hukkaan, kun kukaan ei tiedä, mihin se liikkuu ja miksi.

Junioriotteluissa koohottaja on yleensä vanhempien raadin suosikki. Olen todistanut lähietäisyydeltä, kuinka 3-2 pelissä hattutempun tehnyttä pelaajaa on haukuttu itsekkääksi, ja tämän jälkeen muistettu mainita koohottajan yrittäneen paljon enemmän. Tätä pelaajatyyppiä edustavat tunnetuista suomalaisista urheilijoista esimerkiksi Antti Pihlström ja Shefki Kuqi. Esimerkiksi SPV:n viimeisen kahden vuoden mestaruuksien takana on ollut myös kolmesta koohottajasta koottu ketju ”myrskykoirat”. Oikein valjastettuna koohottajasta on hyötyä joukkueelle, mutta se myös vaatii valmennukselta erityistä huomiota. Koohottaja usein sekoitetaan puolustavan puolustajan kanssa samaan kastiin, mutta kyseessä on täysin erilainen pelaajatyyppi.

Haluamme lisää Väyrysiä, Selänteitä ja Vänttisiä

Kun on käyty ongelma läpi, on aika puhua siitä, mistä on puute, ja samalla myös siitä, miten puute korjataan. Ensinnäkin pulaa on maalintekijöistä. Usein erinäisten Suomen maajoukkueotteluiden jälkeen kuulee, kuinka  ”taas vastustajilla kävi parempi tuuri” tai vaihtoehtoisesti jokaisen suosikki ”aina niille ruottalaisille pomppii”. Suomalaisten huono tuuri, tuomareiden viat ja loppuhetkien takaiskumaalit ovat usein syy-seuraus meidän huonosta maalinteosta. Moni ei ole miettinyt, että loppuhetkien millit on kiinni pyyteettömästä työstä - joidenkin joukkueiden maalintekijät ovat taitavampia käyttämään ne paikkansa.

Tähän on tullut mukava muutos, kun viime aikoina on löytynyt Tim Väyrysen, Peter Kotilaisen tai Joel Armian tyylisiä pelaajia, jotka uskaltavat tai jopa haluavat laukoa. Valmentajalle tässä pelaajatyypissä haasteena on ymmärtäminen, minkä verran voit antaa joukkuepelin kärsiä siitä, että toinen keskittyy vain ja ainoastaan pelin ratkaisemiseen. Tyypillisimpiä tälläisiä pelaajia ovat suomalaisista Teemu Selänne, Mikael Forssell ja Lassi Vänttinen, jotka ovat saaneet oman osansa rapaa uransa aikana, milloin mistäkin syystä.

Artistit saavat tyttöjen posket punoittamaan - Teräväinen on eittämättä yksi heistä

Toisena katoavana uhanalaisena lajina on ”artisti”. Nämä ovat niitä pelaajia, joiden suoritukset parhaimmillaan saavat katsojan haukkomaan henkeään, tyttöjen posket punaisiksi ja valmentajien hymyn leveäksi. Tämän pelaajatyypin peliin kuuluu aina pääsääntöisesti peliäly, lajiteknisten taitojen ylivertaisuus sekä mielenkiintoinen luonne. Näiden pelaajien sukupuuttoon on sama syy kuin maalintekijöiden - yleisön ja valmennuksen paine.

Kun artisti yrittää heittää palloa viiden pelaajan läpi ja se osuu viimeiseen pelaajaan, nähdään vain se viimeinen pelaaja, ei hyvää yritystä tai sitä, että onnistuessaan pallo olisi varmasti verkossa. Kun artisti kokeilee alkulämmöissä tai harjoituksien peliosuuksissa jotain uutta, se tuomitaan heti. Kyseinen pelaaja elää niistä hetkistä, kun pääsee tekemään jotain sellaista, mitä muut eivät ymmärrä. Urheilun seuraajia artistit viehättävät todella paljon. Milloin viimeksi olet sanonut, että menet katsomaan salibandyottelua nähdäksesi Markus Huhtimon karvausta? Entä milloin viimeksi olet sanonut, että menet katsomaan Jussi Pihan no-look-passeja? Juuri näin, artistit viehättävät ja tekevät eroa. Hyvä artisti on aina voimavara, mutta artisteista pitää muistaa se, että kannattaa ottaa artisti, joka ei sula kevään mittaan pelien kovetessa.

Suomalaisista urheilijoista lasken tähän artistikategoriaan monia nuoria miehiä, jotka uskaltavat olla erilaisia. Tätä listaa voisi täyttää esimerkiksi nimillä Matias Kaartinen, Teuvo Teräväinen tai Petteri Koponen.

Hyökkäävät puolustajat tykkäävät kusettaa vastustajia

Kolmantena listallani on omat lempipelaajani: hyökkäävät puolustajat. Tämä on vähintään yhtä vaikea ja uhanalainen laji kuin aiemmat mainitsemani. Tässä roolissa pitää olla samaan aikaan ylimielinen ja uhkarohkea. Faktahan on se, että jos puolustaja menettää pallon, se näkyy aina. Toisaalta, jos puolustajista kaikki pelaisivat vain safetyä, ei kukaan ikinä pääsisi maalintekopaikoille. Riskejä pitää ottaa sopivassa suhteessa ja epäonnistumiset ovat vain osa elämää.

Tämän pelaajatyypin kehitystä haittaa erityisesti virheiden hakeminen suurennuslasilla. Tälle pelaajalle suurin ilo tulee vastustajien kusettamisesta sekä juuri katsojille näpäyttämisestä, mikä luo pienen samankaltaisuuden artistin kanssa. Olen tällä kaudellakin coutsannut lahjakkaita pallollisia puolustajia ja joku onkin tullut kysymään heidän yksittäisistä virheistään. Näihin on helppo vastata että: "miksi näet vain sen yhden huonon, kun ennen sitä tuli 30 peliä edistävää syöttöä"?

Tämä pelaajatyyppi vaatii kovan itseluottamuksen sekä valmentajan, joka ohjaa, mutta toisaalta myös on ymmärtäväinen. Ilokseni Suomesta on tälläisiä alkanut löytymään iso liuta pitkän ja harmaan vaiheen jälkeen. Niklas Moisander, Olli Määttä tai vaikkapa Otto Tikka ovat nuoria miehiä, joiden tekemisestä huokuu hyvä itseluottamus, joka näkyy myös kentän puolella.

Uskalletaan, ollaan rohkeita ja löydetään talentit

Silti tullaan siihen tärkeimpään osaseen - valmennukseen. Jos mietitte vaikka ”Gijonin ihmettä” , kaikki lähtee Niklas Moisanderin avauksesta, jonka jälkeen muut pääsevät nautiskelemaan. Koko Moisander-Sparv-Hämäläinen-Pukki syöttöketjua ei olisi tullut, jos coutsina olisi Mixu Paatelaisen sijaan ollut joku vanhan liiton Martti Kuusela. Jos pojat olisivat Espanja-pelin alla kyselleet, että miten hyökätään, olisi varmasti vanhan liiton coutsi sanonut, että ”ei me hyökätä”.

Vaikka Suomi oli tuossa ottelussa materiaalin pakottamana vähemmän pallossa, miksi se ei silti tekisi pallollisia linjanvetoja, kuten Mixu oli selvästi tehnyt. Toisena esimerkkinä valmentajan tärkeydestä on Suomen salibandydynastia, joka oli Petteri Nykyn luoma. Pelaajat uskalsivat pelata ja Nykky muun muassa esitteli koko Suomelle Ruotsista värvätyn oudonlinnun, ”artistin”, Rickie Hyvärisen, joka oli ratkaisemassa mestaruutta Suomelle kahdesta. Olisiko jääkiekon maailmanmestaruutta tullut, jos Jukka Jalonen olisi valinnut Mikael Granlundin sijaan esimerkiksi Ville Peltosen, luotettavan työmyyrän, joka olisi varmasti tehnyt kaiken oikein. Loppujen lopuksi valmentamisessa on kyse uusien ajatuksien löytämisestä - kaavoihin kangistuneilla ajatuksilla jää nykyurheilussa aina kakkoseksi.

Antakaa uusille ajatuksille tilaa!

Kirjoitukseni tarkoitus ei ole arvostella pelaajatyyppejä tai valmentajia. Oikein roolitettu joukkue koostuu erilaisista pelaajatyypeistä. Kaikki pelaajat eivät voi olla kokonaisvaltaisia, ja jos olet kokonaisvaltainen olet samalla myös usein keskinkertainen. Pelaajakasvatus ja valmennus on nykyään kilpailtu juttu ja jos luot menestyneen kaavan, niin se on varmasti vanha yllättävän nopeasti.

Suomessa ja koko urheilevassa maailmassa on aina tilaa valmentajille ja pelaajille, jotka uskaltavat ja haluavat olla erilaisia. Suomalainen kansanluonne on synkkä ja uusille ajatuksille aina aluksi nauretaan. Itse en ole vielä löytänyt valmentajana täysin omaa linjaani, mutta uskon, että pääsen siihen päivä päivältä paremmin kiinni. Blogin kaikille lukijoille on esittää vain yksi toive, antakaa uusille ajatuksille tilaa!